Kuva: Antti Sepponen

Ohjaajan sana

Kun esityksen lähtökohtana on valmis käsikirjoitus, on näyttämöllistämisen prosessi jatkuvaa dialogia tekstin ja sen merkityksien kanssa. Tässä tapauksessa keskustelukumppanimme on ollut 354 vuotta vanha näytelmä.

Syy, miksi ohjaajana kiinnostuin Don Juanista on se, että Molièren näytelmä vie perimmäisten moraalisten kysymysten äärelle, ja näyttämö on mielestäni paras paikka niiden tutkimiselle. Olen miettinyt paljon, että miksi haluan kertoa moraalittoman setämiehen tarinan – vieläpä vuonna 2019, jolloin setämiesten tarinat ovat viimeistään poissa muodista. Vastaukseni on, että Don Juan on mitä enimmässä määrin aikamme kuva. Vaikka elämme tietynlaista uusmoralismin aikaa, ovat opportunismi, kaiken hamuaminen ja häpeämättömyys tässä ajassa enemmän hyveitä kuin paheita. Tai vaikka niitä paheksuttaisiin, ei niistä mielestäni rankaista. Maailman mahtavampien valtioiden ruoreissa istuu toinen toistaan älyvapaampia ja röyhkeämpiä opportunisteja, ja vaikka maskuliinisia voimia tuodaan näkyväksi ja kyseenalaistetaan, voivat ne tässä ajassa paksusti.

Molièrin aikaan Eurooppa oli kovin erilainen paikka kuin nyt. Kristillisen moraalin kyseenalaistamista ei hyvällä katsottu, ja Molièrin päätä vaadittiin useasti vadille. Jotain kertoo se, että hänen hautaamisensa pyhään maahan saatiin sovittua vain sillä ehdolla, että hänet haudataan jalan verran syvemmälle kuin muut – kun siis papeilta oltiin kysytty, miten syvälle kristilliset mullat ulottuvat. Näytelmän kohtaus, jossa Don Juan pyytää köyhää kiroilemaan vastineeksi almusta oli aikanansa niin raju, että se esitettiin ainoastaan ensi-illassa, ja sensuroitiin sitten pois. Nyt näyttämöllä nähtävä alkuperäinen versio kohtauksesta löytyi onneksi vuonna 1683 Amsterdamiin eksyneestä näytelmätekstin piraattiversiosta.

Don Juan on maailmankatsomukseltaan libertiini. Libertiini ei varsinaisesti kiellä Jumalan tai tuonpuoleisen läsnäoloa, mutta kyseenalaistaa tämän moraalisen auktoriteetin: kun libertiini paistaa munakasta paaston aikaan ja ukkonen jyrähtää, libertiini avaa ikkunan ja huutaa kohti taivasta: ”Anna olla – se on vain munakas!”

Kun Molière otti työn alle Don Juanin eli ”Kivisen illallisvieraan”, tarina oli jo tuolloin saanut monta erilaista näyttämöllistä tulkintaa. Katsojat tunsivat tarinan ja tulivat katsomaan esitystä, koska olivat lähinnä kiinnostuneita näkemään kuolleen komentajan patsaan. Se ilmestyi spektaakkelinomaisesti ja vei katumukseen ja parannukseen kykenemättömän Don Juanin mukanaan helvettiin. Olen harjoitusprosessin aikana ajatellut paljon Don Juania suhteessa omaan moraalikäsitykseeni. Rankaisisiko Don Juania enää kukaan, ja mikä olisi se tuonpuoleinen, joka Don Juania odottaisi?

Z-junassa 13.10.2019
Janne Pellinen