Jukolauman reissu Veskulta Rautsikalle
– Lainsuojattoman ammattiteatterin vaiheikas matka lain suojiin

”Niin missä se teidän uusi teatteri nyt olikaan?”
”No se on se vanha Juko.”

Ja niin ihmisten kyselyistä sai nimensä Teatteri Vanha Juko, joka aloitti toimintansa vuonna 1995 Juko-elokuvateatterin vanhoissa tiloissa Lahden Vesijärvenkadulla. Noissa tiloissa Vanha Juko ehti toimia melkein 20 vaiheikasta vuotta, kunnes se vuonna 2015 asettui uuteen ja nykyiseen kotiinsa Rautatienkadulle. Tuolloin Jukossa vähän kieli poskessa pohdittiin, pitäisikö teatterin nimi vaihtaa ”Vanhaksi Kuvapalatsiksi”, kun jälleen toimittiin entisenä elokuvateatterina tunnetuissa tiloissa. Jukolaiset päättivät kuitenkin pitäytyä vanhassa hyväksi havaitussa ja omaksi tulleessa nimessä.

Teatteri Vanhan Jukon perustivat lahtelaiset teatterintekijät Jari Juutinen ja Ritva Sorvali kumppaneineen. Teatteritoiminnan taustalle Vanhan Jukon toiminnasta vastaamaan syntyi Lahden OmaTeatteri-yhdistys ry. Avajaisesityksenä lokakuussa 1995 nähtiin Willy Russelin ”Kuinka Ritaa koulitaan”. Tästä alkoi sekä riemua että haasteita täynnä oleva Jukon matka lainsuojattomasta teatteriryhmästä kohti valtionosuuslain rahoituksen piiriin kuuluvaa ammattiteatteria. Jukoa on koulittu, mutta sen matka on jatkunut ja jatkuu edelleen.

”Juko on nähdäkseni aina pyrkinyt haastamaan ja kehittämään sekä itseään että yleisöään. Se ei koskaan ole mennyt helpon tai itsestäänselvän kautta. Krooninen resurssien puute ei ole kääntynyt yleisön mielistelyksi, vaan oma ääni ja sen etsiminen on ollut pääasia. Kokonaisuudessa ajateltuna on iso saavutus, että Juko on ollut merkittävä osa lahtelaista ja suomalaista kulttuuri- ja teatterielämää kohta jo 30 vuoden ajan”, pohtii Jukon merkitystä sitä vuosina 2009–2015 johtanut Jussi Sorjanen.

Näkkileipää ja ärhäkkää kahvia

Teatteritaiteen vapaalla kentällä eli lainsuojattomana ryhmänä toimiminen tarkoitti etenkin Jukon alkuaikoina merkittävää rahallista niukkuutta. Toiminta pyöri osittain Lahden kaupungin pienellä tuella ja opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen Taiken vähän suuremmalla, mutta harkinnanvaraisella, vuosittaisella avustuksella. Teatterin omasta tulonhankinnasta eli kassaan tulleista lipputuloista huolimatta teatterissa paiskittiin laskematon määrä palkattomia talkootunteja, joita ilman esitykset eivät olisi valmistuneet. Taiteilijat rahoittivat tekemistä ja elämistään myös henkilökohtaisilla apurahoilla, sillä palkkoja teatteri pystyi maksamaan työn määrään nähden aivan liian vähän ja harvoille.

Jukon arjesta löytyy lämmittävä ja ehkä vähän hymyilyttäväkin yksityiskohta, joka kertoo paitsi yhteisöllisyydestä ja välittämisestä myös ihmisten taloudellisista haasteista: nimittäin näkkileipä. Jukossa oli pitkään tapana, että kaapista löytyi kahvin kaveriksi aina myös näkkileipää ja margariinia, joilla hätäisempää nälkää sai helpotettua. Vuosien saatossa noita näkkäripaketteja kului mittavat määrät.

Jukon toimintaan jo sen alkuvuosina tullut ja edelleen mukana oleva näyttelijä Maria Nissi muistelee teatterin ensimmäisten vuosien olleen nykyistä kotikutoisempaa, mutta silti antoisaa aikaa. Nissin tavoin Jukon toimintaan ohjautui paljon teatterialasta kiinnostuneita nuoria muun muassa Lahden kansanopistolta.

”Tuo alkuaika oli tosiaan sellaista, että meitä tuntui Jukossa pyörivän iso, aktiivinen porukka. Oli hyvä tekemisen meininki!” muistelee Nissi. ”Ihmiset olivat innoissaan tekemisestä ja Jukon taival oli vasta alussa.”

Nuorta teatteria kantoivat eteenpäin usko omaan tekemiseen, teatteritaiteeseen ja parempaan tulevaisuuteen. Jukon varhaisimpia vuosia leimasivat monien mielestä paitsi rohkea ja omalakinen ohjelmisto myös tietynlainen ärhäkkyys rahoittajia ja parempien avustusten piirissä olevia suuria teatteritaloja kohtaan. 

Etelä-Suomen Sanomien toimittaja Ilkka Kuosmanen muisteli jutussaan (7.11.2021) Jukon alkuaikoja lainsuojattomana teatterina. ”Ne olivat niitä tulikivenkatkuisia iltapäiviä Vesijärvenkadun kellarilämpiössä, kun Juutisen poppoo oli kutsunut tiedotusvälineet kuulolle. Kupissa oli kuumaa kahvia ja lähietäisyydellä kuuma Juutinen, joka vaahtosi (usein aivan syystäkin) valtion ja kunnan naurettavan pienistä toiminta-avustuksista”, kirjoitti Kuosmanen.

Ensi-iltoja ja Perkelettä

Vesijärvenkadulla 1995–2014 vietettyjen vuosien aikana teatteri valmisti useita kymmeniä ensi-iltoja ja näistä suurin osa oli omia kantaesityksiä, jotka ovat Jukossa olleet ohjelmiston vahva runko. Niiden rinnalla on tuotettu myös klassikoita, tuotu kaupunkiin toiminnan alkuvuosista asti laadukkaita vierailevia teatteriesityksiä ja laajennettu ohjelmistoa stand up- ja musiikkiklubeilla. Lastenteatteria jukolaiset ovat pitäneet tärkeänä sekä oman tekemisen kannalta että uuden teatteriyleisön kasvattamiseksi.

Esityksillä haluttiin ottaa myös kantaa ympäröivään maailmaan, yhteiskuntaan ja sen epäkohtiin. Jari Juutisen ohjauksista Jukolle merkityksellisimpien ja menestyneimpien produktioiden joukkoon kuuluu ”Minä olen Adolf Eichmann”, joka sai ensi-iltansa 2005. Esityksessä oli mukana iso työryhmä, jonka kanssa esityksen aiheeseen paneuduttiin pitkään ja tehtiin jukolaisiin syvästi vaikuttanut matka Puolan Auschwitziin. Vuonna 2006 Juutinen ohjasi vielä viimeisenä juko-työnään ”Jäniksen vuoden”, jonka Kristian Smeds oli sovittanut Arto Paasilinnan kirjasta.

Monilla produktioilla myös keikkailtiin, vaikka tuotannot olisivat olleet suuriakin ja vaikka keikkailu pienillä resursseilla oli aina iso ponnistus. Muistissa on hyvin, kun menestysnäytelmä ”Minä olen Adolf Eichmann” siirrettiin massiivisen lavastuksen kanssa Helsinkiin ja keikalle Vesijärvenkadun mäestä lähdettiin komeasti rekka-autolla. Ja kun ”Jäniksen vuosi” vietiin Poriin Lainsuojattomat-festivaaleille, sille piti rakentaa suurempi näyttämö trukkilavoista yön tunteina.

”Mielestäni Jukon isoimpia saavutuksia on se, että hyvin pienin resurssein jo silloin alkuun pystyttiin tekemään tinkimättömästi, laadukkaita teatteriesityksiä, ihan koko Suomen mittakaavassakin. Jukon ohjelmistosta on voinut olla aina ylpeä.Uusia kantaesitystekstejä tehtiin usein ja Jukossa on aina myös ollut paljon laadukasta musiikillista osaamista”, pohtii Maria Nissi.

Jukon perinteisiin on alkuajoista asti vahvasti kuulunut myös musiikkiohjelmisto erilaisine konsertteineen ja lauluiltoineen. Teatteri on tullut tunnetuksi muun muassa yhteistyöstään Kaj Chydeniuksen kanssa. Jukossa on esitetty sekä säveltäjän satuoopperoita sekä lukuisa määrä Laulustudio Kaj Chydenius -otsikolla kulkevia lauluiltoja. Yksi yhteistyön huipennuksista oli vuonna 2016, kun Juko tuotti Kaj Chydeniuksen säveltämän ja Arvo Salon kirjoittaman ”Lapualaisoopperan” Vanhalle ylioppilastalolle merkkiteoksen 50-vuotisjuhlien kunniaksi. Esityksen konserttiversion ohjasivat Lauri Maijala ja Linda Wallgren.

Vuodesta 1998 asti Jukossa on laulettu ”Perkele!-vappukonsertti”, josta on muodostunut tärkeä perinne paitsi monille lahtelaisille, myös jukolaisille itselleen. Työväenlauluperinteestä ammentava konsertti laulaa näinä päivinä edelleenvahvasti myös maailmanrauhan puolesta. Vappukonsertin suosio on saanut jukolaiset synnyttämään konserttiperinteelle jatkumoa myös itsenäisyyspäivään ja jouluun. ”Ilmeitä isänmaamme kasvoilla” ja ”Kalleimmat joululaulut” -konsertit ovat ottaneet ohjelmistossa vakaan paikkansa Rautatienkadun salissa. Jukon konserttien suunnittelusta ja dramaturgiasta on jo vuosia vastannut näyttelijä ja muusikko Minja Koski, joka tekee myös omaa muusikon uraa artistinimellä M.

Järjestäytymistä ja valtionpalkintoa

Vuosi 2009 on Jukon historiassa eräänlainen rakenteellinen vedenjakaja. Tuolloin jukolaiset valitsivat rohkeasti taiteelliseksi johtajakseen nuoren teatteritieteen opiskelijan Jussi Sorjasen, joka oli tullut Jukoon alunperin siviilipalveluksen ja harjoittelun kautta. Hänen työparikseen ja hallintojohtajaksi valittiin Jaska Teuri, joka oli ollut teknikkona ja teatterin toiminnassa mukana Jukon perustamisesta alkaen.

Näyttämöllä ammattilaisuus oli ollut jo itsestäänselvyys, mutta nyt Jukossa alkoi aiempaa määrätietoisempi suunta kohti ammattimaista toimintaa myös organisaatiotasolla. Ihan ongelmatonta se ei kuitenkaan ollut, sillä vaikka tahtotila ja usko teatteriin oli jukolaisilla luja, oli kehitystyössä paljon painia sekä rahan että ihmisten jaksamisen kanssa.

”Olen vitsaillut, että olin tuolloin väärässä paikassa väärään aikaan, mutta vitsissä on aina osa totuutta. Suoraan sanoen ensimmäiset pari vuotta olivat hirveitä, sillä kokemus väärässä paikassa väärään aikaan olemisesta tuntui jatkuvan suunnilleen sen aikaa. Se johtui sekä teatterin sisäisestä uudelleenjärjestäytymisestä ja kaikesta siihen liittyvästä kivusta, mutta myös henkilökohtaisen kokemattomuuden ja valtavan paineen yhteentörmäyksestä. Jälkeenpäin ajateltuna on ihmeellistä, että selvisin ja selvisimme siitä”, muistelee kautensa alkuvuosia Jussi Sorjanen ja jatkaa ”Noin kahden vuoden jälkeen, ehkä vuoden 2011 aikana tuli kuitenkin sellainen olo, että nyt tämä homma alkaa toimia.” 

Kaiken uuden äärellä syntyi teatteria. Jussi Sorjasen ensimmäinen oma ohjaus ja sovitus Jukoon oli syksyllä 2010 ensi-iltansa saanut Anton Tšehovin ”Kirsikkapuisto”. 2012 yhteistuotantona Korjaamo Teatterin kanssa syntyi Sorjasen ohjausja sovitus Timo K. Mukan teoksesta ”Maa on syntinen laulu”.

Korjaamo Teatterin kanssa oli tehty yhteistyötä myös vuotta aiemmin, kun Lauri Maijala ohjasi Jukoon kirjoittamansa näytelmän ”Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys”. Muita vierailevia ohjaajia noihin aikoihin oli Raija-Sinikka Rantala, jonka ohjauksessa tehtiin 2008 ”Optimisti” ja 2011 ”Ampuuhan ne hevosiakin”, jossa koreografina oli Marjo Kuusela ja yhteistyökumppaneina olivat Lahden kansanopisto ja edesmennyt LAMK:n Musiikin laitos.

Teatteri Vanha Juko oli tähänkin asti ollut omaehtoinen, kokeileva ja rohkea teatteri ja tästä haluttiin pitää kiinni. Sorjanen kertoi kautensa alussa, että yhteiskunnallisuus nähdään Jukossa edelleen tärkeänä asiana. Tammikuussa 2010 sai ensi-iltansa Mikko Niskasen klassikkoteokseen pohjautuva Juha Luukkosen sovittama ja ohjaama ”Kahdeksan surmanluotia”, jonka Helsingin Sanomat julisti vuoden teatteritapaukseksi. Sorjanen oli puhunut halustaan tuoda nuoret ja uudet yleisöt teatteriin, ja Surmanluotien loppuunmyydyt katsomot loivat tähän uskoa.

Sorjasen johdolla Jukossa käynnistettiin teatterin suuntaa pitkäksi aikaa määritellyt linja, jossa suuntauduttiin Lahden ulkopuolelle lukuisten yhteistuotantojen ja kontaktien kautta. Jukossa koettiin tärkeäksi luoda yhteyksiä omien seinien ja kaupungin ulkopuolelle. Haluttiin myös avata silmät ja sielu niille asioille, joita eurooppalaisessa teatterikentässä tapahtui. Sieltä myös haettiin vaikutteita omaan tekemiseen.

Yksi yhteistuotantojen merkkipaaluista oli kolmen teatterin yhteistyö vuonnna 2013. Vanha Juko, tamperelainen Teatteri Telakka ja virolainen Rakvere Teater tuottivat kolme esitystä, jotka kiersivät kaikissa kolmessa teatterissa. Ari Nummisen ja Jussi Sorjasen ohjauksessa syntyi ”Petroskoi”, Lauri Maijala ohjasi ja sovitti Aleksis Kiven ”Kullervon” ja Andres Noormets ohjasi kirjoittamansa esityksen ”Köök/Keittiö”. Yhteistyö vaati ponnisteluja ja paljon työtä, mutta siitä tuli lopulta menestys ja sen henkinen merkitys Jukolle oli suuri. Hankkeen merkittävyyttä lisäsi se, että se sai myös näyttämötaiteen valtionpalkinnon 2013. 

Muuttopuuhia ja rikkauksia

Yhteistuotannot pitivät Jukoa liikkeessä ja vauhtia sekä menestystäkin riitti. Pysähtymään ei juuri ehditty, sillä vuoden 2014 syksyllä jukolaisilla alkoi iso ja rankka ruljanssi, kun Vesijärvenkadun tiloista muutettiin pois ja alettiin rakentamaan teatterin uutta kotia Rautatienkadulle. Jussi Sorjanen muistelee lopulta koko kauttaan johtajana eli ajanjaksoa 2009–2015 eräänlaisena pitkään jatkuneena poikkeustilana.

”Esimerkiksi säännöllistä tai normaalia tuotantorytmiä ei oikeastaan syntynyt koko tuona ajanjaksona, koska aloimme 2011 tehdä yhteistuotantoja ja teimme niitä vuoden 2015 kevääseen saakka. Ensi-iltamme ja esityksemme olivat milloin Jukossa, milloin tamperelaisella Teatteri Telakalla, virolaisessa Rakvere Teaterissa, Korjaamolla Helsingissä, milloin Lahden tai Joensuun kaupunginteatterissa. Lisäksi pyöritimme oman ohjelmistomme lisäksi aktiivista vierailu- ja klubiohjelmistoa omissa tiloissamme”, muistelee Sorjanen.

Vuosi 2014 oltiin käytännössä ilman omaa teatteritilaa. Niinpä Joensuun kaupunginteatterin kanssa yhteistyössä tuotettu, Jussi Sorjasen ohjaama ”Working Class Hero – iltasatu orjuudesta” sai ensi-iltansa Joensuun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä joulukuussa 2014. Esityksen piti siirtyä vuoden 2015 alkupuolella Jukon uudelle näyttämölle. Ihan ilman kommelluksia ei muutto uusiin tiloihin kuitenkaan onnistunut, sillä remontti venyi ja siten myös suunniteltu kauden avaus. ”Working Class Hero” ei koskaan ehtinyt Lahteen.

Lopulta Rautatienkadun tila avattiin ensin vierailuesityksillä keväällä 2015 ja ensimmäinen oma ensi-ilta oli Jussi Sorjasen ohjaama William Shakespearen ”Rikhard III” syksyllä 2015. Ensi-ilta oli samalla Teatteri Vanhan Jukon 20-vuotisjuhlaesitys. Hyvään ikään ehtinyttä teatteria juhlistettiin myös muun muassa konsertilla ja keskustelutilaisuuksilla, mutta ennen kaikkea tuntui juhlavalta se, että teatterissa saatiin hetkeksi hengähtää. 

Uusi sijainti ja uusi toimiva teatterisali toivat Jukon toimintaan nostetta. Teatterissa tehtiin myös eräänlainen kasvojenkohotus julistautumalla rikkaaksi teatteriksi. Niinpä jukolaiset vetivät juhlavaatteet päälle niin promokuvauksiin kuin mennessään torille esitteitä jakamaan ja julistivat, että ”kaikki on hyvin”. Oikeasti rahallisten haasteiden kanssa painittiin kuten ennenkin, mutta nyt haluttiin iloita siitä, että saatiin tehdä teatteria, oli ystäviä, ruokaa ja katto pään päällä.Jukolauman ”rikas teatteri” sai runsaasti huomiota televisiolähetyksiä myöten.

”Näin jälkeenpäin ihmettelen aidosti, millä energialla, uskolla ja rahalla kaikki tehtiin. Varmasti avainsana on sitoutuminen. Minulle Jukoon on aina liittynyt vahva sitoutumisen kulttuuri, eikä välillä mielipuolisen haastaviksi äityneitä tilanteita oikein olisi pystynyt muuten luovimaan läpi, ellei siellä työskentelevä porukka olisi ollut teatteriinsa äärimmäisen sitoutunut”, pohtii Jussi Sorjanen Jukon yhteistuotantoja, muuttorumbaa ja vauhdikkaita vuosia, joiden aikana myös saavutettiin paljon.

Outoa paloa ja halonhakkuuta

Vuoden 2016 alusta Jussi Sorjanen halusi siirtää kapulan seuraavalle ja jukolaiset valitsivat Linda Wallgrenin uudeksitaiteelliseksi johtajakseen. Wallgren ja Juko olivat toisilleen jo vanhoja tuttuja, sillä tuore johtaja oli useina vuosina ollut mukana teatterin vappukonserteissa ja toiminut sen taustayhdistyksen hallituksessa. Ennen johtajakauttaan vuonna 2015Wallgren oli ohjannut Jukoon ”Kuolleen naisen maalauksia” -esityksen.

”Teatterissa vallitsi tietty tahtotila luoda uutta, raikasta ja Lahteakin laajemmin avautuvaa taiteellista teatteria. Omana aikanani tätä linjaa myös toteutettiin, ja pyrkimyksenä sekä taiteen tekemisen että organisaation osalla oli yhä vahvempi toiminnan ammattimaistaminen ja kehittäminen,” sanoo Linda Wallgren oman kautensa suunnista Jukossa.

Linda Wallgrenin ensimmäinen johtajakauden ponnistus oli Jukolle menestystä niittänyt ”Lapualaisooppera”, josta tehtiin Vanhalle ylioppilastalolle konserttiversio. Syksyllä 2016 oli vuorossa helsinkiläisen Wallgrenin kauden ensimmäinenteatteriohjaus Jukossa. Se oli Lahdesta kertova ”Outoa paloa eräässä kaupungissa”, jonka käsikirjoitus ja musiikki syntyi yhdessä jukolaisen työryhmän kanssa. Esityksen rullaluistelevat lokit, jäykkä Litmas-patsas ja laulava kaupungintalo viehättivät lahtelaiskatsojia ja teatterin kynnyksen yli tuli Jukoon paljon uutta yleisöä.

”Wallgrenin vuodet” olivat Jukolle eräänlaista vauhdikasta asettumisen aikaa. Tila Rautatienkadulla alkoi tuntua omalta, uusia kantaesityksiä syntyi, yhteistyöt jatkuivat, teatteriarki pyöri ja talkootöitäkin riitti. Samaan aikaan jukolaiset kehittivät omia työtapojaan. Jukolaiset halusivat säilyttää hyviä vapaan teatteriryhmän käytäntöjä, ilmavuutta, rohkeutta ja joustavuutta, mutta myös lisätä työkulttuuria, joka antaisi entistä vakaammat raamit teatterissa tehtävälle taiteelle. Sisäiseen viestintään kiinnitettiin erityistä huomiota ja siihen kehitettiin uusia toimintatapoja.

Myös vuonna 2015 alkanut ”halonhakkuu” jatkui. ”Halko-työpajat” olivat ennen kaikkea Vanhan Jukon taiteellisen ryhmän työtapojen ja näkökulmien kehittämistä varten aloitettu laboratorio, mutta sen tuloksia yleisökin pääsi katsomaan. Halko-työpajoissa harjoiteltiin viikko yhdessä valitun aiheen parissa ja sen jälkeen kutsuttiin yleisö katsomaan, mitä oli saatu aikaan. Näyttämölle tuotiin mm. pääsiäisrituaaleja, uutisia ja tv-saippuaa, tanssia ja hahmometodia, Hiihtoliiton kohtalonhetkiä, mykkäfilmiä ja nukettamista. Nimi Haloille tuli Juhani Ahon Lastuista: Kirjailija Aho kirjoitti lastuja, pieniä tarinoita ja Juko puolestaan hakkasi halkoja, pieniä tai isoja esityksiä. Jukon halonhakkuuseen on mahtui vuosien aikana paljon etsimistä, oppimista ja löytämistä. Ne olivat työläitä, mutta riemastuttavia ja yllättäviä viikkoja, joissa tehtiin paljon yhteistyötä myös muiden paikallisten taiteilijoidenn kanssa. Pienet viiden euron lipuista kertyneet tulot jukolaiset ohjasivat omaan virkistyskassaan, josta joskus palkattiin erilaisten työpajojen ohjaajia ja joskus hankittiin tarjoilut omiin juhliin. Jukon Halko-työpajat ovat, ainakin toistaiseksi, jääneet pois ohjelmistosta, mutta halkopölli, jota vasten jokaisen esityksen aluksi halko konkreettisesti halkaistiin, on edelleen tallessa Jukon henkilökunnan tiloissa.

Halko-työpajat ruokkivat entisestään Jukossa ollutta halua luoda ja ylläpitää mahdollisuuksia eri taidelajien kohtaamiseen. Vuonna 2019 jukolaiset saivat ajatuksen tarjota maksutonta näyttelytilaa kuva- ja valokuvataiteilijolle ja niin teatterinlämpiötilat avattiin JukoArt-taidetilaksi. Näyttelytoiminta on sittemmin vakiintunut vahvaksi osaksi teatterin toimintaa.

Wallgrenin johtajakauden viimeinen ohjaus Jukoon oli 2020 syksyllä ensi-iltansa saanut ”Juko(la)n seitsemän veljestä”. Siinä Aleksis Kiven luomista kuuluisista veljeksistä kolme vietti koronakaranteenia kunnan bändikämpällä asuen ja yritti oppia yhteiskuntakelpoisuutta punk-musiikkia soittaen. Esitys oli Teatteri Vanhan Jukon 25-vuotisjuhlanäytelmä, mutta pandemian vuoksi sen ensimmäinen esityskausi katkesi peruutuksiin ja lisää esityksiä saatiin vasta syksyllä 2021.

Linda Wallgren johti Vanhaa Jukoa vuodet 2016–2020. Hän pitää Jukossa vietettyä aikaa merkityksellisenä itselleen ja kaikille siellä vuosien saatossa töitä tehneille.

”Olen ylpeä siitä työstä, jonka tuona aikana saimme tehtyä. Jälkikäteen katsottuna se ei ole myöskään aivan kevyt tai helppo ajanjakso, koska pienessä yhteisössä vastuunkantaminen vie paljon voimia. Muistelen kuitenkin lämmöllä taiteellista kokeilunhalua, sitkeyttä sekä jatkuvaa pyrkimystä tehdä taiteen saralla jotain, joka tuntuisi merkitykselliseltä. Se on hyvin arvokasta.”

”Monelle jukolaiselle teatteri on varmasti turvapaikka, hyvin tiivis yhteisö, joka sekä antaa että varmasti myös ottaa paljon. Moni on rakentanut teatterissa jonkinlaisen oman taiteilijuutensa pohjan, jota on sitten lähtenyt kehittämään tai haastamaan toisaalle. Uskon, että Jukossa toimiminen jättää kuitenkin pysyvän jäljen, joka on hyvin ainutlaatuinen ja merkityksellinen”, pohtii Wallgren, joka jo Jukossa olon aikana ja etenkin sen jälkeen on ollut erittäin työllistetty ja kysytty ohjaaja Suomen teattereissa.

Yhteisiä itkuja, iloja ja katse tulevaan

Vuosi 2020 aloitti Teatteri Vanhassa Jukossa poikkeustilan, epävarmuuden ja hässäkän, joka paiskoi kaikkia Suomen teattereita. Koronapandemia, sen rankkuus ja pitkäkestoisuus yllätti jukolaisetkin. Esityksiä, harjoituskausia ja ensi-iltoja siirrettiin ensin optimistisesti, sitten peruttiin kokonaan ja lopulta rakennettiin teatterin kalentereita täysin uusiksi. Pandemia kaikkine vaikutuksineen sotki teatterin toimintaa usean vuoden.

Teatterin taiteelliseksi johtajaksi oli vuoden 2021 alussa, keskelle pandemia-ajan haasteita valittu Esa-Matti Smolader. Hänen ensimmäistä ohjaustaan Jukoon, hiihtohullusta perheestä kertovaa ”Kaksi sisarta” -esitystä, jouduttiin siirtämään useaan kertaan. Kun esityksen harjoituskausi oli päättynyt ja ymmärrettiin, että juuri ensi-iltansa saanutta esitystä ei kuitenkaan päästä enempää esittämään, jukolaiset kokoontuivat yhdessä teatterisaliinsa. Korona-aikojen suru ja väsymys purkautui eikä yhteisiltä itkulta säästytty. Toisaalta, kuten Jukon historiassa ennenkin, raskaat kokemukset tuntuivat hitsaavan jukolaisia tiiviimmin yhteen. Lopulta Veikka Heinosen käsikirjoittama ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kanssa yhteistyössä toteutettu esitys sai uusintaensi-iltansa ja kalenteripaineiden vuoksi lyhyen, mutta onnistuneen esityskautensa syksyllä 2022.

Smolanderin johtajakauden alkutaipaleelle liittyy pandemiahaasteiden lisäksi Jukon kannalta erittäin merkittävä virstanpylväs. Lokakuussa 2021 julkistettiin tieto, että Teatteri Vanha Juko nostetaan esittävän taiteen valtionosuuslain suojaan 26 sinnikkään toimintavuotensa jälkeen. Vuoden 2022 alusta lainsuojattomasta teatteriryhmästä tuli siis yksi niistä teattereista, joiden valtiolta saadun rahallisen tuen laki turvaa. Juko pääsi siis samaan porukkaan muun muassa Lahden kaupunginteatterin kanssa.

”Tämä on mielestäni tunnustus siitä hienosta työstä, jota täällä on tehty. Se on henkisesti tärkeä asia,” sanoo rahoitusjärjestelmän muutoksesta Esa-Matti Smolander.

Valtionosuusjärjestelmään pääseminen ei tuo Jukolle kertarysäyksellä suuria rahoja, joilla palkkakuopat ja toiminnan resurssien vähyys hetkessä paikattaisi, mutta se helpottaa pitkäjänteistä suunnittelua ja tuo teatterille turvaa jatkuvuudesta. Henkilötyövuosiin perustuva tuki palkitsee teatterissa tapahtuvan palkkakehityksen ja tuo sitä kautta mahdollisuudet laajasti koko toiminnan kehittämiseen. Jukossa toivotaan, että se voisi tehdä sekä freelance-pohjalta toimivalle näyttelijäjoukolleen että muille määräaikaisin pestein töissä oleville pitkäkestoisempia sopimuksia. Tällä kaikella on merkitystä paitsi ihmisten jaksamiseen myös teatteritaiteen laatuun.

”Varmaankin selkeimmät vaikutukset liittyvät hieman lisääntyneeseen valtionavustukseen, erityisesti sen ennustettavuuteen. Toinen vaikutus on varmasti itsetuntokysymys, joka ei ole vähäinen asia sekään”, pohtii Jussi Sorjanen Jukon lain piiriin pääsemistä, mutta ärähtää myös kaupungin tuen merkityksestä lahtelaiselle teatterille. ”Selkein ulkopuolelta tullut haaste on Lahden kaupungin tuki. Se on surkea ja häpeällinen. Olen siinä käsityksessä, että Jukoa arvostetaan myös kaupungin päättäjien puolella ainakin niissä piireissä, joissa kulttuuria ylipäätään arvostetaan, mutta tämä on laiha lohtu, ellei arvostus muutu rahaksi. Eli siis valtio arvostaa, kaupunki ei.”

Vuodesta 1995 Teatteri Vanha Juko on kulkenut pitkän matkan. Reitille on mahtunut niin vauhtia ja menestystä kuin törmäyksiäkin ja välillä on käyty myös ojan puolella. Jukossa on tehty äärimmäisen pienillä resursseilla kunnianhimoista työtä, jota on huomioitu valtionpalkinnolla sekä kutsuilla Teatterikesään ja muille festivaaleille. Ennen kaikkea vuosiin mahtuu lukuisa määrä teatteriesityksiä, joita alusta asti on leimannut taiteellinen tinkimättömyys sekä rohkeus kokeilla ja etsiä uusia näkökulmia. 

Esa-Matti Smolander haluaa kunnioittaa teatterin pitkiä perinteitä ja korostaa sitä, että kyseessä on nimenomaan lahtelainen teatteri, joka haluaa olla osa paikallista yhteisöä. Paikkaa tärkeänä osana lahtelaista ja päijäthämäläistäkultturikenttä korostaa myös Jukon hallintojohtaja Jaska Teuri.

”Juko laventaa lahtelaisen esitystaiteen kenttää ja tarjontaa kaupungin toisena ammattiteatterina. Olemme olleet pian 30vuotta rakentamassa Lahdesta kulttuuri- ja teatterikaupunkia, ja tähän huutoon lahtelaiset ovat vastanneet positiivisesti. Juko on hyvä paikka lahtelaisille ja Lahti hyvä paikka jukolaisille,” toteaa Teuri.

Jukolaumaan, kuten jukolaiset itse itseään nimittävät, kuuluu näinä päivinä hieman laskentatavasta riippuen 15 teatterin ammattilaista. Jukolaiset muodostavat teatteriyhteisön, jossa ohjelmistopäätöksiä tehdään yhdessä keskustellen ja tulevaisuutta suunnitellaan koko jukolauman voimin.

”Jukon tulevaisuuden tekee valoisaksi myös se, että uutta porukkaa tulee toimintaan mukaan. Keskusteluyhteys on hyvä, itselleni on tärkeää päästä mukaan puhumaan ja vaikuttamaan esim. tulevaan ohjelmistoon,” sanoo pitkänlinjan jukolainen, näyttelijä Maria Nissi.

”Tällainen ryhmäteatterimuotoinen seikkailu on mielestäni poikkeuksellisen kaunis tapa tehdä teatteritaidetta ja Jukossa siihen on yksi parhaista mahdollisuuksista koko maassa,” hehkuttaa teatteriaan Esa-Matti Smolander.

Kuten jukolaiset itsekin, Jukoa aikaisempina vuosina luotsanneet Jussi Sorjanen ja Linda Wallgren katsovat Jukon nykytilaa ilolla ja ylpeydellä.

”Juko on osa omaa identiteettiäni ja teatteriajatteluani edelleen, vaikka olenkin ollut pois sieltä kohta jo 10 vuotta”, sanoo vuodesta 2018 teatteri Viirusta johtanut ja elokuussa 2024 Espoon kaupunginteatterin taiteellisena johtajana aloittava Jussi Sorjanen.

”Katson nyky-Jukoa innostuksella ja uteliaisuudella. On mahtavaa nähdä mihin suuntaan Juko menee ja millaisen paikan se suomalaisessa teatterikentässä ottaa tulevaisuudessa. Epäilen, että entistäkin näkyvämmän. Etäältä katsottuna päällä vaikuttaa olevan kaikille kauheiden pandemiavuosien jälkeen hyvä draivi. Viimeksi kävin katsomassa Tuntemattoman sotilaan, joka sai seisovat kiitokset täydeltä katsomolta freesin ja voimakkaan esityksen jälkeen. Se oli mahtavaa!” iloitsee Jussi Sorjanen.

”Juko on hyvin tärkeä ja elimellinen osa lahtelaista kulttuuritoimintaa, ja jos se lakkaisi olemasta, kaupunki olisi ankeampi paikka taiteen osalta. Toivon Jukolle ja jukolaisille kevein askelin kuljettavaa matkaa kohti uusia taiteellisia löytöjä, sekä iloa ja voimaa tekemiseen. Pitäkää lippu korkealla!” kannustaa jukolaisia Linda Wallgren.

Artikkeli julkaistu 2023 Päijät-Hämeen tutkimusseuran Näyttämöllä – Vuosisata teatteria Päijät-Hämeessä -teoksessa.
Kirjoittanut Jenni Saario